Kesän taittuessa syksyyn parasta mitä voin keksiä on hypätä
ilmaisbussiin ja matkustaa Tapiolaan uusien elokuvaelämysten äärelle. Espoo Ciné alkoi osaltani lauantaina, jolloin kävin katsomassa kaksi leffaa, Woody
Allenin uutuuden ja ohjelmakirjassa Paikat-sarjaan sijoitetun
dokumenttielokuvan The Great Museum.
Museoalan ihmiselle The Great Museum tuntui paperilla
kiinnostavalta – mitä dokumentin ohjaaja Johannes Holzhausen haluaa tuoda esiin valtavasta Wienin Kunsthistorisches Museumista?
Tavallaan dokumentti oli yllätyksetön ja samalla myös
pettymys. Dokumentissa keskityttiin pääasiassa museon pysähtyneisyyden ja
pölyisyyden kuvailuun, siitä huolimatta että elokuva itse asiassa kertoi
perusnäyttelyn uusimisesta ja museotilojen suuresta kunnostustyöstä.
Pysähtyneisyyttä kuvasti se, että elokuva antoi runsaasti aikaa mykkien
esineiden ja taideteosten konservoinnin, siirtämisen, puhdistamisen sekä
varastoinnin esittämiseen. Myös näyttelyvitriinien sisäisen maailman hinkkaus
ja museoihmisten vänkkäys teosten sijoittelusta saatiin näyttämään
naurettavalta pilkunviilaukselta.
Kaiken tämän vastapainoksi elokuvassa tuotiin esille pintapuolisesti
budjettineuvotteluita ja markkinointistrategiaa – ikään kuin jollekin tulisi
yllätyksenä, että todella, museoissakin pohditaan sitä, miten toiminta ei jää
tappiolliseksi ja sitä, kuinka yleisö saadaan paikalle ja kiinnostumaan
sisällöstä.
Toki alan ulkopuoliselle dokumentti saattaa olla kiehtova
kurkistus museon kulissien takaiseen elämään, mutta se silti pönkittää mielestäni
vanhanaikaista käsitystä esinevarastosta ja hieman hullunkurisesta, aikansa
eläneestä ilmapiiristä seniileine henkilökuntineen. Tärkeä säilytys- ja
tallennustehtävä tuli siis elokuvaan taltioitua, mutta vähemmälle jäivät
sisältöön liittyvät kysymykset. Esineet ja taideteokset jäivät elokuvassa vain
valtavaksi määräksi objekteja ilman kontekstia ja tarinaa. Yksi ainoa kohtaus
raapaisi aihetta, siinä pohdittiin kuinka museo haluaa esittää Hapsburgien
historiaan liittyvää aineistoa – valtiollisena velvollisuutena vai omista itsenäisistä
lähtökohdistaan.
Mieleen jäi myös kohtaus, jossa yleisöpalveluhenkilökunta palaveroi, ja
kauan talossa palvellut museovalvoja nousi kertomaan kohtelustaan. Hän toivoi,
että hänen työpanoksensa tunnustettaisiin ja että hänet kaikkien palvelusvuosien
jälkeen vihdoin esiteltäisiin muiden yksiköiden edustajille. Tämänkaltainen
tilanne ei liene meilläkään mahdoton suuremmissa museoissa.
Elokuva sijoittui Espoo Cinén Paikat-sarjaan. Vaikka dokumentti
keskittyi yhteen rakennukseen, suhde itse paikkaan ja rakennukseen jäi
ulkokohtaiseksi. Museorakennus on paikka, jossa lähes kaikki kohtaukset tapahtuivat, joten olisin halunnut kuulla lisää paikasta, sen historiasta ja olemuksesta.
Museo- ja rakennusintoilijana odotin elokuvalta syvällisempää paikan tuntua.
Kiinnostavaa, että elokuvantekijä on tarttunut aiheeseen, mutta oma kokemukseni
museotyöstä on huomattavasti monipuolisempi ja dynaamisempi. Toki meikäläisiä
museoita ja järkälemäistä sekä epäilemättä konservatiivista Kunsthistorisches
Museumia on hankalaa vertailla. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että ihmisten käsitys
museotyöstä on juurikin se, minkä elokuva antaa – pölyjen pyyhkimistä
vitriineistä, eksentrinen tutkija, joka haahuilee työhuoneessaan ja
pätemishaluinen kuraattori pompottelemassa alaisiaan. Varsinainen
museomuumioiden marssi.
Kysymys kuuluukin, millaisilla toimenpiteillä näistä
vanhentuneista käsityksistä pääsee eroon? Onko alan ulkopuolisten ihmisten käsityksillä väliä? Esimerkkinä raikkaammasta museoimagosta Helsingin kaupunginmuseo on
ainakin aloittanut uudistumisensa myötä avoimen vuoropuhelun yleisön kanssa, ja
haastaa samalla oman henkilökuntansa rooleja uusilla titteleillä.
The Great Museum on nähtävissä Espoo Cinéssä vielä kuluvan
viikon sunnuntaina, lipputiedot täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti