Belle & Sebastianin laulaja-lauluntekijä Stuart
Murdochin ohjaama ja käsikirjoittama God Help The Girl oli nähtävissä viime sunnuntaina päättyneen Rakkautta &
Anarkiaa -leffafestarin ohjelmistossa. Ei yllättänyt, että samaan näytökseen
saapui sattumalta myös kaverini, joka tutustutti minut Belle & Sebastianin
musiikin saloihin joskus kultaisella 1990-luvulla.
Paksupohjaisia nauhakenkiä, sukkahousuja, sieviä mekkoja,
baskereita ja villaneuleita söpöjen tyttöjen yllä. God Help The Girl on
suoranaista pornoa nörttipoppareille. Leffa vertautui mielessäni taannoin
näkemääni Håkan Hellströmin musiikin ympärille rakennettuun popmusikaaliin Känn ingen sorg. Päähenkilöiden asetelma on samantyyppinen, mutta God Help The
Girlin tarina ja kerronta eivät ole samalla tavalla traagisia ja absurdin
humoristisia kuin ruotsalaisleffassa.
Tarinointi on kepeää, näyttelijöiden luontevuuteen
luottavaa, ja se musiikki! No ah, kaikki leffan biisit ovat täydellisiä
popnumeroita. Tarjolla on barokkipoppia, 1960-lukulaisia pastisseja ja tietenkin Belle & Sebastian -tyylistä nokkelaa surumielistä söpöilyä. Viittauksia popkulttuuriin on luonnollisesti jonkin verran, ja tämä
sai katsomon keski-ikäistyvät tädit ja sedät myhäilemään ne hoksatessaan.
Pääroolien nuoret naiset ovat kiinnostava vastapari, eksynyt
ja syömishäiriöinen Eve on kirveellä veistetty ilmeetön, epätodellisen kaunis kipuileva kivikasvo. Cassie taas on hassu tahattomia one-linereita laukova, vastustamattoman
sievä ja ilmeikäs, nasaalisti honottava nököhammas. Voisi jopa ajatella, että
leffa esittää naiset tarpeettomasti ja vanhanaikaisesti yksioikoisina objekteina,
popparin päiväunina.
Eve ja Cassie ovat kuitenkin määrätietoisia musiikin
suhteen, he haluavat perustaa bändin. Mukaan otetaan söpö rillinörtti James, joka on
on umpirakastunut Eveen, muttei voi saada tätä – tietenkään. Jamesilla on
voimakas visio musiikistaan eikä ole valmis kompromisseihin minkään paitsi Even
suhteen, jonka antaa pompotella itseään estottomasti. Rumpalia ja basistia
etsiessään he yllättäen hukkuvat innokkaaseen laumaan tulevia bändin jäseniä,
ja lopputulos muistuttaa jousineen, ei niin yllättäen, Belle & Sebastiania.
En odottanut leffalta tietoisesti mitään, koska pelkäsin sen
olevan liian lälly ja naiivi, ja halusin yllättyä positiivisesti ja todeta leffan
olevan raikas ja hyväntuulinen. Toisaalta rakastan musiikkileffoja ja musikaaleja, joten lällyyssietokykyni on melko korkea. Annoin siis leffan viedä mukanaan, ja se olikin silkkaa nautintoa alusta loppuun, pääosin musiikin
takia, joka välitti hienosti tarinan riemua, mielen syvyyksiä, melankoliaa, kaipuuta ja
sekavuutta. Musiikkikohtaukset pitivät tarinan kasassa, ja niissä näyttelijät
olivat luontevimmillaan. Leffa tarjosi romanttisen hattaraisen nostalgiatripin
jonnekin saavuttamattomaan nuoruuteen, jota ei ole tällä tavoin kokenut kuin
päiväunelmissaan.